Teksti jota ei julkaista

Kahvila ei ole tänään sama kahvila kuin aiemmin. Ilmassa tuoksuu pakkasilman kuivuus, hentoinen kahvin tuoksu ja epäonnistumisen pelko. Olen ollut jo monta tuntia kirjoittamassa ja totuus alkaa valkenemaan. Tämä ei ole se päivä kun onnistun, tämä on se päivä kun kirjoitan päättömästi ja tiedän jo valmiiksi ettei tämän päivän kirjoituksia voi käyttää mihinkään. Tunnen sen sisälläni ja vaikka ajattelisin sen tunteen olevan jotenkin musertava, ei se olekaan. Oloni on todella vapautunut, vapautunut kaikesta paskasta mitä olen tänään suoltanut ulos. Olen nyt onnellinen ja oloni on raukea. Vaikka kahvini loppui jo tunti sitten, olen silti istunut samassa paikassa ja katsellut kun ihmiset kävelevät kiireisenä kahvilan ohi. Siinä on jotain tuttua ja samalla kaukaista. Muistan kiireen ja muistan myös turhautumiseni kun aikaa ei ole tarpeeksi. Nyt tässä hetkessä tuntuu että aikaa on riittävästi, sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Tuntuu että aika ei kulu tässä hetkessä, se vain on olemassa. Iltapäivän aurinko näkyy vielä talojen välistä ja vaikka ilma näyttää keväiseltä, tiedän että näiden seinien ulkopuolella se on tuntuu kylmältä. Minun tekisi mieli mennä kotiin ja avata pullo kuohuvaa, laittaa musiikkia soimaan ja fiilistellä elämää. Olenko nyt lähempänä iloa ja onnea, täynnä kevättä? Onko tämä siis ollut onnistunut päivä? Sanoisin niin.

Kahvilatyöntekijä siivoilee ympärilläni, koska olen nyt ainoa asiakas täällä. Hetki sitten paikka oli vielä täynnä ja se sai minut ahdistuneeksi. Olenko sittenkin ihminen joka kaipaa eristäytymistä? Olen luullut olevani sosiaalinen ihminen ja pitäväni ihmisistä ympärilläni, mutta olenko sittenkin ollut väärässä? Lähiaikoina olen ajatellut paljon eristäytymistä. Haluan lähteä yksin mökille, unohtaa kaikki muut ja keskittyä vain kirjoittamiseen, saunomiseen ja yksinoloon. Voinko siis sanoa että olen eristäytyvä ihminen vai onko tämä vain hetkellistä kyllästymistä kaikkiin ja kaikkeen? Tämä pitää hyväksyä, se on pakko hyväksyä. Vain hyväksymällä siitä pääsee ulos. Jos taistelen vastaan, pitkitän vain tilannetta ja saatan taistella loputtomasti. Mitä jos annan itselleni anteeksi etten saa kirjoitettua pitkiä tekstejä joissa on järkeä? Mitä jos minun kuuluu epäonnistua ja hyväksyä että osaan kirjoittaa vain yksinäisyydessä? Huomaan että kirjoittamiseen tottuu ja etten pysty kirjoittamaan käskystä. Kun alan kirjoittamaan, tuskailen tunteja ilman mitään järkevää tekstiä ja en osaa keskittyä. Tarvitsen siis monta tuntia alustusta, jotta voin kirjoittaa mitään. Voinko kehittyä tässä vai en?

Ajatukseni harhailevat taas, tuntuu että kritisoin itseäni ja sensuroin kirjoittamaani. Sensuroin turhaan, sillä tätä tekstiä ei edes ole tarkoitus julkaista. Tämän tekstin tarkoitus on vain herätellä kirjoittamista, tai oikeastaan tämä teksti on herättelemisen ansiota ja viimeinen teksti jonka tänään kirjoitan. Tämän jälkeen menen kotiin ja luen vielä pääsykokeisiin hetken ja nautin ajasta Tiinan kanssa. Isoin ongelmani kirjoittamisessa on omasta mielestäni kielellinen ulosanti, eli tekstini ei kuvaile tunteita tai ulkoilman kylmyyttä tarpeeksi hienoin kielikuvin. Onko se huono vai hyvä juttu? Voinko kirjoittaa vain omasta päästäni tekstiä ja tuleeko siitä tarpeeksi kiinnostavaa luettavaa? Lukeeko kukaan tekstiäni, haluaako kukaan julkaista sitä?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s